Punainen Fiat syöks- - käännähtää tiukkaan
kurviin. Kuski vaihtaa pienemmälle vaihteelle; noustaan ylöspäin. Ajetaan
kivestä rakennettujen maatalojen ja tilusten ohitse. Niiden pihalla ruopivat
kanat. Kesää odottavien viiniviljelmien tukirangat muistuttavat hieman
ensimmäisen maailmansodan hautausmaita: melkein ristinmuotoiset köynnöstuet
törröttävät suorissa riveissä suojaisilla etelärinteillä.
Matkan varrella on tasaisin väliajoin
kuppiloita, joiden pihalla on Fiat poikineen parkissa. Niiden kuljettajat ovat
pysähtyneet pystykahville, mutta me jatkamme kohti seuraavaa kylää. ”Centro” sanoo kyltti ja sinne me kiipeämme.
Kaupungin harmaat muurit kohoavat korkeuksiin ja me parkkeeraamme Fiatimme
muurien suojaan.
Kun astelemme metristen kivimuurien läpi
portista, tekisi melkein mieli huhuilla, sillä ketään ei näy missään. Olemme
tietenkin saapuneet Montoneen ”hullun koiran aikaan” ja kaikki väki on joko
kotona lounaalla tai sitten ettosilla - ellei peräti jo ruokaperäisillä.
Kävelemme kivisiä katuja pitkin kivisten talojen välissä kivisen muurin
harjanteelle katsomaan näkymiä. Koko kylä mahtuu muurien sisään ja muureilta
aukeaa näkymä umbrialaiseen laaksomaisemaan. Kaunista!
Pienen aukion laidalla on osteria avoinna,
joten matkalaisetkin saavat lounasta. Sienibruschettat, sienirisotto ja
tuoremakkarapasta ravitsevat meidät umbrialaisittain. Keskiaikainen illuusio
särkyy, kun pois lähtiessä ystävällinen tarjoilijatyttö pyytää meitä tekemään
Tripadvisoriin arvion. Sitten hän palaa
Facebook-uutisvirtansa pariin: ”Grazie, arrivederci!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti